Minäkin demari

Joulun alla on hyvä hidastaa perimmäisten kysymysten äärelle. Tein niin ja myönsin, että olen demari. Lompakkoni ei ehkä ole demarin lompakko mutta sydämeni on demarin sydän. Ajattelunikin punertaa.

Sinäkin olet demari. Kaikki suomalaiset ovat pohjimmiltaan demareita.

Aito oikea demari ymmärtää, että sosiaalidemokraattista aatetta tarvitaan hillittömyyteen taipuvaisen kapitalismin vastavoimaksi.

Todellinen demari kannattaa Ranskan suuren vallankumouksen ikuisen upeita arvoja: vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa. Demari on ajassa kiinni, arvostaa tasapainoa työn antajan ja tekijän välillä ja tunnustaa, että molemmat tarvitsevat toisiaan. Kummankaan etu ei ole, että toinen kyllästyy suhteeseen.

Länsimaisilla demokratioilla on mennyt lujaa, kun vastuuntuntoiset demarit ovat johtaneet niitä. Gerhard Schröder, Tony Blair, Liisa Jaakonsaari ja Paavo Lipponen ovat kaikki olleet valtiomiehiä, jota porvariston jyrkinkin siipi on voinut arvostaa.

Ikävä kyllä Suomella ei ole ollut demarionnea pitkiin aikoihin. Koko maa on sekaisin yhden puolueen harhailun takia. Valtionhoitajapuolueesta on tullut vaivainen hoitajavaltionpuolue.

Ongelmana on, että Suomen demareista on tullut poliittista peliä rakastavia juonittelijoita. Arvomaailmaltaan he ovat lähes kommunisteja. Vihreätkin ovat  muutamaa poikkeusta lukuunottamatta äärivasemmalla.

Vasemmistolaisen populismin suurmestarit johdattelevat kansaa sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan valtakunnan vaivat ratkeavat, kun yritteliäiden ihmisten ylijäämät siirretään vähemmän yritteliäille. Julkinen sektori pidetään maailmanennätystasolla. Työnantajilta otetaan luulot pois lakkoilemalla.

Suomi aloittelee nyt jo viidettä peräkkäistä kurjuuden vuotta. SDP:n ja vihreiden terävimmät aivot ymmärtävät, että tämä on vaarallinen tie.

Aidot demarit tietävät, että viime viikkojen gallup-menestys perustuu kansan pahaan oloon johon he ovat itsekin osallisia, eivätkä siksi viitsi tuuletella siitä.  Muutakin pitäisi osata sanoa kuin aina ei. Ay-liikkeen torjuntavoitot taittuvat turmioksi, jos työnantajilta loppuu sekä luottamus että virta. Etelärannan energiataso on pudonnut jo huolestuttavan alas.

Suomalaisten arvopohja on paljon, paljon yhtenäisempi kuin kuvittelemme. Näkemyksemme ovat lähempänä toisiaan kuin tunnustamme. Kaikki suomalaiset ovat demareita, jos heitä katselee Floridan tai Singaporen maisemista käsin.

Nyt tarvitaan vain ihminen, joka sanoo tämän tosiasian ääneen, osoittaa johtajuutta ja ryhtyy kantamaan vastuuta.

Vuoden 2015 jälkipuoliskolle johtajuutta toi STTK:n puheenjohtaja Antti Palola, joka kyllästyi ay-liikkeen neliraajajarrutukseen ja kärräsi taistelukentälle kasan jäitä.

Entisen merikapteenin puheista näkee, että hän on tosi demari eikä pikavoittoja tavoitteleva populistipeluri. Optimistina ennustan, että Palola kutsutaan muutamien vuosien kuluttua SDP:n puheenjohtajaksi – sen jälkeen kun hän on auttanut ay-liikettä auttamaan itseään.

Suomen ongelmat eivät ole edelleenkään niin vaikeita, etteikö demari voisi niitä ratkaista. Eettisesti vahvalla ja tasapainoista kehitystä tavoittelevalla maltillisella sosiaalidemokratialla voi olla valoisakin tulevaisuus edessään, kun rehelliset toverit tarttuvat aatteeseen ja ravistelevat siitä pölyt pois.

Joku lukijoista saattaa epäillä puheitani sarkasmiksi mutta turhaan epäilee. Jos ette siltikään usko minua, niin uskokaa edes SDP:tä joka pyysi minua ehdokkaakseen viime kevään eduskuntavaaleihin!