Tänään tulee kuluneeksi vuosi
siitä kun Billnäsin ruukissa portti suljettiin ja lämmöt laskettiin
ylläpitotasolle. Sattumalta tämä on myös päivä kun muutan kotini Suomesta
Singaporeen. Monet ovat kysyneet, että muutanko minä Suomesta, koska väsyin ja
kyllästyin ruukinomistajan hommiin Billnäsissä?
En todellakaan kyllästynyt. Billnäs
on minulle intohimo! Ymmärrän, että läpimurto sen kehittämiseksi vaatii aikaa. Ymmärrän myös, että Billnäsin aika ei ole vielä
mutta en ole luovuttanut, vaan jään odottamaan.
Elokuussa valmistuneen asemakaavan valitusaika päättyi äsken. Neljää valitusta käsitellään hallinto-oikeuksissa vuosia.
Samalla pitäisi päästä eroon kulttuurimaisemaa pilaavista pusikoista. Puunkaatoluvat ovat
samassa hallinto-oikeusprosessissa ELY-keskuksen valitettua niistä.
Minulla on unelma, että
suomalaiset olisivat rohkeiden ratkaisujen tekijöinä edes puoleksi niin
tehokkaita kuin ovat valittajina. Tulevaisuus varmaankin muuttaa kaiken, mutta
siihen saakka Suomi on pienten ajatusten suurvalta.
Kiinassa rakennetaan maailman
pisintä ja korkeinta lasipohjaista siltaa Zhanjiajien kansallispuistoon.
Kuvitelkaapa tuollainen silta Oulankajoen kuohujen ylle Kuusamoon – tai vielä
suurempi.
Maailmanluokan elämys voisi
tuoda Koillismaalle parisataatuhatta uutta turistia vuodessa. Jos jokainen
kävijä käyttää paikan päällä 500 euroa, rahavirta nousee miljardiin euroon
kymmenessä vuodessa.
Tällainen ajatus on kuitenkin
liian suuri Suomeen, koska kyse on palvelusta eikä teollisuudesta. Ympäristösyiden
takia torjumme kansallispuistojen ja muiden kulttuurimaisemien kehittämisen.
Sitten rakennamme lähistölle tehtaan tai kaivoksen.
Suomen kannattaisi ajatella
isommin. Uskon, että pienen harhailun jälkeen Suomikin löytää paikkansa ja
roolissa tässä uudessa maailmassa.